Kirje

**4.10.2011; Tänään se on sitten virallista. Postiluukusta kolahti kirje naistentautien poliklinikalta. Kutsu lapsettomuustutkimuksiin.**

-----------------------

On kesäkuinen päivä vuonna 2010. Mieheni makaa sohvalla katsomassa pirrettyjä yhdessä silloin 4-vuotiaan poikani kanssa. Katselen heitä ja mietin jälleen kerran kuinka hyvä isä mieheni voisi olla. Mies aina sanoo, että poika on hänelle rakas kuin oma lapsi. Monesti olen kuitenkin huomannut epäileväni hänen sanojaan. En siksi, että epäilisin hänen rakkauttaan poikaani kohtaan vaan siksi että hänellä ei ole omia lapsia, eikä hän täten voi tietää miltä tuntuu rakastaa omaa lasta.

Illalla lapsen jo nukuttua hyvän tovin, kömmin sänkyyn peiton alle. Mies seuraa hetken kuluttua perässä ja kysyy joko kuukautiseni ovat loppuneet. Oletan hänen miettivän täytyykö seksiä siirtyä harrastamaan suihkuun vai joko se olisi turvallista (tai siis siistiä) tehdä sängyssä. Vastaan kieltävästi, jolloin mieheni kysyy milloin minä aloitan seuraavan laatan pillereitä (tietää kuukautisteni loppuvan siitä seuraavana päivänä useimmiten). Huomenna. Mies katsoo minua hetken hiljaisuuden jälkeen ja yllätyksekseni seksin sijasta kysyykin, että mitäs jos ei enää aloitettaisikaan uutta laattaa, vaan alettaisiin odottelemaan haikaralta terveisiä.

Näin syntyi päätös lapsen teosta meillä. Tokihan olimme aiheesta puhuneet useasti ja tiesimme sen tulevan pian ajankohtaiseksi. Nyt tämä tuntui sopivalta hetkeltä, koska tiesin valmistuvani ammattiini helmikuussa, eli voisin suoraan koulunpenkiltä siirtyä äitiysloman viettoon.

Päätös hankkia perheenlisäystä laittoi minut pohtimaan elämääni. Kuinka olin sitä tähän saakka elänyt, mikä muuttuisi. Mieleni kolkista huomasin normaalia useammin ajattelevani elämässä tekemiäni valintoja, erityisesti sitä yhtä - aborttia.

Kaksi päivää ennen mieheni tapaamista tein raskaudenkeskeytyksen imukaavinnalla eli kirurgisesti. Toimenpide sujui hyvin, eikä jälkikäteenkään ollut mitään komplikaatioita. Päätös ei ollut helppo, mutta ikinä en ole katunut päätöstäni tehdä niinkuin tein. Kaksi päivää toimenpiteen jälkeen oli kuitenkin oloni sellainen, että tarvitsen muuta ajateltavaa. Seinät kaatuu päälle ja televisiossakin näytetään vain onnellisia perheitä vastasyntyneidensä kanssa. Soitin hyvälle ystävälleni ja hän lupasi uhrautua näin keskellä viikkoa viemään minut tuulettumaan. Tämä kyseinen ystävä ei tiennyt mitään minulle suoritetusta toimenpiteestä tai edes siitä, että olin ollut raskaana. Suuntasimme siis illan hämärtäessä kaupungille. Päätimme käydä "yksillä" vakiopaikassamme ja siellä tapasin mieheni. Se oli rakkautta tai ainakin palavaa ihastusta heti ensi silmäyksellä ja siitä lähtien olemme olleet yhdessä <3

Uskon vakaasti, että kaikella on tarkoitus. Elämässä mikään ei tapahdu ilman että sen olisi tarkoitus johtaa johonkin muuhun, vahvistaa ihmistä tai opettaa tälle jotakin. Ehkä abortin tarkoitus oli johdattaa minut mieheni luo, antaa tahdon lujuutta ja voimaa tehdä vaikeita päätöksiä tai opettaa muistamaan pilleri joka päivä. Mene ja tiedä...