Elokuun loppupuolella asioin terveysasemallamme ihan muissa asioissa. Samalla hoitajalta kysäisin lapsettomuustutkimusten jonotus aikaa. "Annatko syntymäajan niin katsotaan näkyykö koneelta mitään tietoa. Muuten en kyllä osaa sanoa." Selaili tietojani ja epikriisejäni pitkän tovin ja totesi sitten; "Täänne on lääkäri kommentoinut kesäkuussa, että varmistettava potilaalta haluaako varmasti lähetteen lapsettomuustutkimuksiin." Eli toisin sanottuna mitään lähetettä ei ollut lähtenyt. Olin sitä erikseen kahteen otteeseen pyytänyt ja luottanut olevani jonossa koko kesän. Hoitajan mukaan tämän kommentin perusteella olisi jonkun kuulunut minulle soittaa ja varmistaa vielä asia (lapsettomuustutkimuksiin haluaminenhan ei tietystikään ole selvää jos potilas on lähetettä jo kaksi kertaa pyytänyt, vaan se täytyy vielä varmistaa. Tottakai.), mitä ei kuitenkaan ollut tapahtunut koko kesänä, eikä vielä nytkään jos en olisi itse tajunnut asiasta tiedustella. "No, laitetaanpa tämä tuonne omalle lääkärille ensi viikon toimistoajalle nähtäväksi. Kannattaa ehkä kuitenkin vielä loppuviikosta soittaa ja varmistaa, että tällä kertaa lähete on sitten varmasti lähtenyt." Vahingosta viisastuneena nostin luurin korvalleni seuraavan viikon perjantaina, valmiina kuulemaan kuinka lähetettä ei vieläkään ole syystä tai toisesta voitu kirjoittaa. Tällä kertaa olin kuitenkin väärässä. Lähete oli nyt vihdoin lähtenyt. Nyt sitten täytyisi vaan odotella. Siinä ei voi olla mitään vaikeaa. Odotellaan vaan, ja sitten päästään tutkimuksiin ja he kertovat meille missä mättää ja toivotaan kovasti, että ongelma on korjattavissa mahdollisimman helposti. Eihän tämä odottelu nyt kovin vaikeaa voi olla.
Olin varautunut kuukausien jonotusaikaan ja ajattelin sen alkaneen nyt vasta syyskuussa, kun lähete oli viimein lähtenyt matkaan. Ehkäpä joskus joulun jälkeen saisin kirjeen naistentautien polilta, ehkä siinä voi mennä pidempäänkin. Lääkäri oli kuitenkin kesäkuisella käynnilläni todennut, ettei hoitotakuuaika (4kk) varmaankaan koske näitä tutkimuksia, koska mitään sairautta ei ole todettu eikä oikeastaan epäilläkään. Vähintään puoli vuotta stressitöntä elämää luvassa siis. Annoin itselleni luvan hengitää, luvan elää miettimättä jatkuvasti lapsen tekoa, laskematta päiviä ja regoimatta hysteerisesti kehon jokaiseen nippaavaan tunteeseen.
Moni voisi kutsua minua rauhalliseksi tämän asian suhteen. En ole juonut greippimehuja, en punaviiniä. En ole mittaillut lämpöjä ja ovulaatiotestejäkin tein vain yhdestä kierrosta ennen lääkärille menoa, jotta voin kertoa kuitenkin ovuloivani varmasti (ainakin siinä yhdessä kierrossa). Seksielämämme ei ole mennyt pilalle, vaan on pysynyt ihanana yhteisenä lähes päivittäisenä harrastus- ja kuntoilumuotonamme miehen kanssa. Olen pyrkinyt ajattelemaan itseäni onnekkaana, koska minulla kuitenkin on maailman ihanin 5-vuotias!
Vaikka olin päättänyt relata ja olla laskematta päiviä, tiesin kuitenkin suht säännöllisen kiertoni ansiosta milloin seuraavat kuukautiseni tulisi alkaa. Kykenin odottamaan päivän tai kaksikin pidempään kuin pitempi kierto, ostamatta testejä tai edes harkitsematta sitä. Toki aina kierron loppua kohti ajatuksissani kyti pieni toivo ja haave, että jospas nyt. Kiertopäivät 2-35(pisimmän kierron mukaan) olen kyennyt ottamaan iisisti. Siitä huolimatta aina tuo kiertopäivä 1 on ollut hurjan vaikea. Kyyneleitä olen vuodattanut joka kerta ja vaikka en ole itselleni antanut lupaa toivoa tai odottaa kuukautisten alkamattomuutta, on niiden alkaminen vienyt silti jalat alta jokainen kerta. Jokaisen kp1 jälkeen lupaan ja vannon niin itselleni kuin miehellenikin, että seuraavalla kerralla en pety, mutta niin kuitenkin käy joka ikinen kerta. En vain voi sille mitään. Mies ymmärtää ja tarjoaa olkapäätään. Häntäkin harmittaa, mutta on kyennyt pitämään asian itselleen jotenkin etäisempänä kuin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti