Eilen oli jälleen kp1 ja mielentila sen mukainen. Illalla suututti ja masensi todella kovasti, koska menkkojen myötä on muutaman päivän aisoissa pysyneet kivut taas voimistuneet sietämättömiksi. Eilen illalla kun olin jo sängyssä, täytyi minun nousta hakemaan lisää särkylääkettä kipuihini. Nousin hieman liian nopeasti ja viiltävä kipu alavatsalla oli niin kova, että jalat lähti alta. Mies toi sitten minulle lääkettä ja olisi lähtenyt kuskaamaan sairaalaan samantien, jos en olisi kieltäytynyt. Olen päättänyt antamatta kivuille periksi ja vain kärsiä ja taistella vaikka kuinka pahaksi yltyisi.
Eilen ei mieliala ollut kuitenkaan niin korkealla ja makasin sängyssä itkien pitkän tovin. Miksi minua rankaistaan siitä, että tahdon saada vauvan. Jos nyt aloittaisin pillereiden syömisen lievittyisivät kipuni varmasti huomattavasti. Nyt lapsen saamista en odota pelkästään sen vuoksi, että saisin lapsen vaan myös sen vuoksi, että pääsisin näistä kivuista ja säryistä eroon.
En pysty olemaan töissä, jos olen niin pelkään jotain pahaa tapahtuvan ja olevani kykenemätön auttamaan kipujeni vuoksi. Työsopimukseni päättyy jouluna. Kuka minua enää sen jälkeen haluaa palkata kun olen jatkuvasti sairaslomalla tai muuten vain kykenemätön hoitamaan työhöni kuuluvia tehtäviä!?!! En pysty käymään jumpalla, koska näiden kipujen kanssa hyppiminen ja tanssiminen on täysin mahdotonta, puhumattakaan toisesta rakkaasta harrastuksestani ratsastuksesta. Myös yhdyntäkivut ovat tulleet mukaan kuvioon, eli siitäkään koituvaa iloa ei minulla enää ole. Minkälaista elämää tämä oikein on?
Onko tämä kaiken sen itkun ja kärismyksen arvoista?
Tässä jotain eilisen ajatuksia, tänään olen ottanut sellaisen pillericoctailin, että olo on hieman parempi ja siten myäs mieli hieman pirteämpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti